Voimakkaasti epäonnistunut tunne ihan kaikessa

 Voimakkaasti epäonnistunut tunne ihan kaikessa pistää minut juoksemaan - yksikseen.

Ulos en viitsi avata ovea. Ulkona voivat käydä kelvolliset ihmiset. En ole heidän joukossaan. Juoksen yksin juoksumatolla. En avaa asunnon ulko-ovea tänään.

Minulla on ollut koko elämän ajan vahva tunne siitä, että en ole yhtä hyvä tai riittävän hyvä verrattuna muihin ihmisiin. Isälle ja äidille olen ollut aina hyväksytty. Sitä en ole epäillyt. 

Nuorin poikani on äitinsä kanssa lomalla: tästä pojasta olen iloinen, koska hän tahtoo minun opiskelevan hänen kanssaan, hän tukeutuu mielellään minuun. Myös isompi poika osaa olla hieno nuori mies, joka puhuu viisaita asioita minulle. Se tuntuu hyvälle. Hän asuu jo itsekseen. Kaikkien muiden ihmisten ulkopuolella olen.

Muistan lapsuudesta asti, kuinka en menestynyt yhtään missään, vaikka itse voittaminen ei olisi ollut pääsy hyväksytyksi. Minulla ei ollut kavereita, pelkästään luokkatovereita. Mutta olin silloinkin luuseri - hiukan pienempi ja heikompi kuin komeiksi kasvaneet luokkatoverit. Jäin 177 senttiin ja ikä on typistänyt siitäkin tyngästä sentin.

Kokemus oli nuoruudesta alkaen, että toisenlaiset komeat älykkäät pojat voittavat tyttöjen katseet ja kiinnostuksen. Päätin tehdä sitä, missä ei komeus ja äly ratkaise: juosta. Juoksusta tuli korvike luuserina. Tajusin jo ihan heti, että en voisi kilpailla juoksussa, koska kilpailut alleviivaavat ongelmaani luuserina. Yksin voin juosta metsissä. Siellä saan olla vapaa pienen hetken. Keneltäkään ei tarvitse ostaa lupaa, lisenssiä tai numerolappua. Minulle tuskin edes myytäisiin, jos johonkin seuraan yrittäisin päästä. Ja johan myös ikä tekee rajoitteensa.

Ymmärsin jo varhain, että äly ei riitä mihinkään oikeisiin opintoihin ja ammattiin. Niin mielikuvituksen avulla pääsin teologiseen tiedekuntaan, jossa kaikista opinnoista selviää pelkällä rukouksella. Älyä ja muistia ei tarvitse. Niitä ei ollut. Älykkäät menestyisivät teologian opinnoissani paremmin, vaikka vähä-älyinen tulee toki hyväksytyksi rukouksillaan. Se riitti minulle, mutta jätti sieluun haavan.

Ymmärsin varhain, että teologia oli luuserillekin harhapolku, sillä siinä pitää esiintyä. Olin kuitenkin ruma ihminen, jolla ei ole karismaa ja komeutta. Tuskin sattumaa minulle, että en osaa yhtään laulaa. Tämä täydellinen laulutaidottomuus aiheutti suurta murhetta kaiken edellisen päälle. Opiskeluasuntolassa Fredrikinkadulla oli monta teologian opiskelijaa. Kun nämä olivat nuorten riennoissa, itse poistuin kotiin varhain illasta, jotta pääsen aamulla juoksulenkille. Minä en nähnyt mitään hyötyä lähteä opiskelijoiden vapaisiin tapaamisiin, koska olisin torjuttu siellä. Hauskat ihmiset menestyvät siellä. Niin siinä myös kävi: nämä silloiset opiskeluasuntolan toverit ovat tällä hetkellä menestyksen keskellä, minä eristyksissä vuokrakämpässäni pitkäaikaistyöttömänä. 

Silloin olin mennyt naimisiin ikäihmisen kanssa, joka muistutti monet päivät joka viikko, että en ole edes kunnollisen näköinen mies, olen liian heiveröinen ja lyhyt. Kun juoksu uhkasi loppua kokonaan infektion seurauksena, sain häneltä moitteet, että en ole edes uskovainen, sillä Jumala olisi suojellut oikeaa uskovaista bakteerilta.

Lopulta silloinen ikäihminen löysi oikean miehen ja minä avioeron. Yllättäen pääsin uudestaan naimisiin: kiitos Venäjän. Valitettavasti oikea kelvollisuuteni ei kuitenkaan korjaantunut. Olin köyhä mies, joka ei voi menestyä. Pian sain oppia senkin, että en opi vieraita kieliä ikinä hyvin tai edes tyydyttävästi.

Venäjällä en ollut yhtään mitään niin kuin en ollut Suomessakaan. Minulla ei ole mielipiteitä ja ajatuksia, jotka olisivat yleisesti kiinnostavia sen enempää suomalaisessa kuin venäläisessä keskustelussa. Mielestäni tiettyjen tyyppien proxy-agenttitarinat suomalaisten mielipiteistä olivat hulluja, mistä mielipiteestäni - jotka yleisesti ottaen eivät kiinnosta yhtään ketään - minulle kuitenkin rätkäistiin satojen tuhansien eurojen maksut. Niitä en ikinä maksa. Enkä voisi, jos jopa yrittäisin. Samalla viikolla - kun valtakunnansyyttäjä nosti nuo syytteet - vaimokin edellisenä päivänä jätti. Toisaalta emme olleet edes koskettaneet toisiamme vuosikausiin sitä ennen. Rumaan ei kukaan tahdo koske. Sen tiesin itsestäni karusti jo aiemmin. Kertakaikkiaan olen se, mikä olen aina ollut: luuseri. Ei kelpaa missään eikä onnistu missään.

Juoksen tänään yksin juoksumatolla - ja siivoan kotona. En juokse yhtä paljon kuin eilen. Eilispäivän kolme liikuntakertaa tekivät lihakset hiukan väsyneiksi. Tänään lihasten pitää toipua.

En mene juoksuporukoihin, sillä siellä on liian hyviä juoksijoita, siellä ei ole luusereita eikä mihinkään edes hyväksyttäisi näin ikävää ihmistä. Luuserit eivät ole niitä, jotka ovat juoksukilpailujen viimeisiä, vaan he ovat viimeistäkin heikompia. Se on tullut monesti esille kirjoituksissa, joita on netissä ilmestynyt päivittäin toistakymmentä vuotta.

Tällä hetkellä ei ole mitään toivoa, että saisin mitään työtä, koska ei ole hyvää mainetta eikä myöskään hyvää ammattitaitoa. Tällaisia näkymiä tässäkin päivässä.