”Ken kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa”

 Illalla oli kiva juoksennella kuusien keskellä mäkiä ylös ja alas kuntopolulla. En pyrkinyt mihinkään vauhtiin, en mihinkään sykkeen tarkkailuun. Pelkästään terveeksi tekevä iltalenkki, riittävän helppo, koska tänään on lepoviikon pyhäpäivä, historiallisesti aivan oikea lepopäivä.

Aamulla juoksin kivaa juoksua. Tämä oli toinen kerta. Kun käy suihkussa, on puhdas olo käydä nukkumaan. Aamulla tuli noin 7 km juoksua. Nyt illalla 7 km. 

Lenkin yhdistin siihen, että olin velvollinen poikani kanssa ulkoiluttaa hoitokoiraa. Näin ei ollut vaikeaa tehdä myös omaa juoksulenkkiä, koska ulos piti kuitenkin lähteä.

Kuusien keskellä muistelin suomalaista sanontaa nöyryydestä, "ken kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa".

Tämän viisauden olen monesti karusti saanut oppia, kun tavoitteet ja unelmat juuri niiden lunastamista edellä tavalla tai toisella tulevat onnettomasti estetyksi.

Katajaan toistuvasti kapsahtaminen on tehnyt minusta sellaisen nöyrän ja hiljaisen ihmisen, jollaisena olen tunnettu ja moitittu.

Seurakuntien johtajatutkinnon psykologisen testin mukaan olin ihan äärimmäistä 5 % Suomen populaatiosta siinä, että tyydyn vähään, en pyri mihinkään, olen alistuvaa suorittavaa luonteenlaatua muiden käskettävissä. Kunnianhimo puuttuu.

Niin kävi myös, että puolivuosikymmentä siivosin aamuyöllä Helsingin rautatieaseman läheisyydessä vessoja. En nurkunut siitä, että palkka oli aamuyöllä siivotessa 9€ tunti. Kiitollisena koin, että nyt voin mennä jalkaisin tai pyörällä siivoamaan säästäen metro- ja bussilipuissa. Pääsen jopa Liikuntamyllyyn, kun siivous on jo aamuyöllä.

Varmasti siiivoaisin vessoja edelleen onnellisesti, jos korona-lockdown ei olisi sulkenut paikkoja ja en olisi joutunut koronalomautukseen. Lomautus opetti kyllä, ikävä myöntää, että on ihan kiva nukkua kello 3 jälkeen aamuyöllä, vaikka olin jo oppinut lähtemään liikkeelle siihen aikaan.

Koronalomautuksen jälkeen vanhaa työtä ei olisi ollut enää tarjolla, vaan aamuyöllä olisin saanut kerätä tupakantumppeja Sanomatalon ympärillä. Bruttona olisin ansainnut siinä 15 € päivässä. Ennätin myöntää, että tulen töihin, mutta sitten tajusin, että tähän hommaan en voisi yhdistää aamuyön juoksulenkkiä, ei ole sellaista pukeutumistilaa. Kaiken lisäksi en tykkää mistään tupakkaan liittyvästä. Jos yksitellen tupakantumppeja olisin joutunut nostelemaan, niin vastenmielistä se olisi ollut etenkin vesi- ja räntäsateessa, kun työ oli ulkotyötä.

Tämä oli vaikeaa pohdintaa. Dramaturgi Jussi Parviainen moitti muutamat kerrat hyvin tiukasti, että "tohtori ei saa siivota vessoja työkseen". Palkka oli silloin sen 9€ tunti 90 minuutin päivittäisestä hommasta. En kokenut niin nöyryyttäväksi.

Hiukan samalla tavalla ajattelen urheilun suhteen: on kiva "treenata" leikkimielisesti, mutta kilpailut ovat hienoille ihmisille ja tietenkin nuorille ihmisille. Se on hyvin outoa kuuseen kurkottamista, jos vanhus leikkii kilpailijaa. Eikö se ole jotenkin hybriksen harhaista tajuntaa, jos vanha mies seisoo palkintokorokkeella ja ottaa jonkun mitalin vastaan. Mitä hän luulee meistä papparaisten kilpailuista?